Kuvasta, säännöistä, puhkipalamisesta

Huolimatta siitä, että valokuva toistaa todellisuutta, on se mielestäni taidetta, ainakin yleisluontoisesti. Realismi on ihan normaali taiteen alalaji. Valokuvassa todellisuudesta esitetään vain osa - kuvaajan rajaus, valittu kuvaussuunta ja -hetki sekä useista kuvista samasta tilanteesta on tyypillisestivalittu vain yksi näkyville. Ja kaiken tämän päälle tulee sitten kameran asetuksien ja jälkikäsittelyn vaikutus kuvaan.

Taiteessa ei ole rajoja. Mitä tahansa ja miten tahansa voi kuvata. Asetuksia sekä kuvaa voi käsitellä sen mukaisesti kuin kuvaaja haluaa. Jos kuvaaja on tyytyväinen, se riittää. Katsojalla voi sitten olla omat näkemyksensä.

Myös taidetta tehdään tilauksesta, muutakin kuin valokuvia. Tilaustyössä katsojan/asiakkaan näkemys alkaa painaa ainakin lompakossa. Ilmaisessakin työssä palaute näkyy ihmissuhteessa. Kysymys kuuluukin, minkälaisia keinoja (kuvaamisessa) kannattaisi käyttää, jotta kuvan saaja olisi tyytyväinen.

Säännöt ja kuvan hyvyys

Kuvan tuottamisen tekniikoissa puhutaan usein erilaisista "säännöistä". Kuvan sommittelusta kannattaisi tehdä rauhallinen, mutta ei liian staattinen. Väreillä voi vaikuttaa kuvan sanomaan. Valkoista ei pidä polttaa puhki ja tummassakin olisi hyvä olla yksityiskohtia. Pääkohde teräväksi, tausta sumeaksi. Ei kahta erisuunnasta tulevaa päävaloa. Ja niin edelleen.

Nämä "säännöt" ovat huomioita ihmiselle tyypillisestä kuva-analyysistä. Ne ovat useimmiten opittuja ja jopa riippuvaisia totutusta kameratekniikasta. Esimerkiksi rakeinen kuva tulkitaan hämärässä otetuksi, koska filmiaikana näin usein oli. Jos kuvassa on lyhyt syväterävyys, siinä on suurehkoja asioita, mutta kuva vaikuttaa laajakulmaiselta, tulkitaan tämä kuvaksi pienoismallista.

Kolmasosiin jako, kasvot kohti kuvan keskustaa, liikkeen suunta lukusuuntaan, linjat kolmiossa, pääkohde vaaleaksi, ihminen katkaistaan nivelten välistä, valot samasta suunnasta tai ihminen kuvataan kauempaa ovat sommitteluohjeita, joita toistetaan aina harmonisen kuvan ohjeistuksena. Valkoisen kohteen puhkipalamista koetetaan välttää, jotta printissä ei näkyisi valkoista läikkää. On kuitenkin huomattava, että näiden ohjeiden rikkominen tekee usein kuvasta mielenkiintoisemman.

Kuvan hyvyys on täysin katsojasta kiinni. Kuitenkin näkisin kuvalle usein eduksi katseen kiinnittämisen, ajatuksien herättämisen, toisenkin katselun kestämisen ja käytettävyyden eri medioissa. Aiheesta syntyvä mielihyvä tai inho ei ole kuvan mittari, sen sijaan mielenkiinnottomuus on, sillä tällöin kuva ei vaan toimi. Joskus kuvaa on myös arvioitava sen käyttötarkoituksen pohjalta.

Niinpä kuva voi olla hyvä, olipa siinä käytetty hyväksi sääntöjä tai sitten ei. Sen sijaan kuvaajan hyvyys on usein kiinni siitä, osaako hän tekniikallaan tuottaa sellaisen kuvan kuin hän tai tilaaja haluaa. Osaamisessa auttaa usein näiden kokemuksen kautta syntyneiden ohjeiden ymmärtäminen ja hyväksikäyttö. Tilanne on aika sama kuin muussakin taiteessa, harjoittelu sekä muiden taiteilijoiden työn katsominen ja analyysi antaa pohjaa oman näkemyksen esittämiselle. Toisten suora matkiminen ei ole järkevää.

Tilauksen tulkinta

Nykytaidevalokuvasta sanotaan usein, että se on epäterävää, puhkipalaneita valkoisia läikkiä ja tulkinta ilman isoa vedosta, teoksen nimeä ja taitelijan tuntemista on mahdotonta. Näin ehkä onkin, mutta mitäs siitä. Valokuvataitelija saa tehdä tällaisia kuvia ja niille löytyy ehkä ostajia - jos kritisoijiakin.

Valitettavasti valokuvaajan on usein ansaittava kuvilla säännöllistäkin tuloa ja tällöin olisi arvattava paremmin, mitä asiakas haluaa ja mihin hän on niin tyytyväinen, että tulee uudestaankin tilaamaan kuvia. Tällöin on yritettävä saada asiakkaalta tai hänen AD:ltään selville kuvan todellinen tarve, kuvattava niin, että ainakin jälkikäsittelyllä saadaan kuvasta laadukas haluttuun mediaan ja valitettavan usein haettava myös perinteisiä sommitteluratkaisuja. Vaikuttavasti tehtyjen omien ratkaisujen tarjoaminen tämän kaiken lisäksi on sitten ammattilaisuutta.

12.2.2014