Miksi minä valokuvaan?

Tietokone tottelee. Se tekee kaiken minkä se osaa, jos vain keksin tavan komentaa sitä oikein. Jos se tekee asian väärin, vika on minussa. Digikameran avulla saan koneelle kuvina oikeankin maailman asioita. Voin ottaa kuvia sukulaisista, työkavereista, maisemista, esineistä ja kaikesta muusta. Voin muokata kuvaa ja tehdä niistä esityksiä YouTubeen. En osaisi piirtää näitä kuvia, mutta kamerani tekee sen minulle.

–

Kun laitan kuvat seuraavana päivänä webin kautta sukulaisten tai ystävien nähtäväksi, saan kiitosta ja minut pyydetään seuraavallakin kerralla mukaan. Kuvani vangitsevat nopeita tilanteita ja muutkin ehkä näkevät sen, mitä minä näin. Kamera roksahtelee jatkuvasti ja itsekin näen seuraavana päivänä, mitä oikeasti tapahtui ollessani kameran takana näkymättömissä. Kuvia valitessani haluaisin takaisin, ilman kameraa.

–

Haluan kamerani lähemmäksi, kuvaan vielä isomman suurennoksen, pimeämmän tilanteen talteen, veden alle, vieraaseen maisemaan. Haaste on voitettava. Punainen auringonlasku paperille ICC-profiilin avulla. Juoksevan eläimen kaikki yksityiskohdat esille ja vauhti näkyviin. Sommittelun on pompattava kolmiulotteisena paperista ulos ja sanattomien viestien virrattava katsojien silmiin. Parasta kuvaa ei ole.

–

Tarvitsen kuvan artikkeliini. Selaan arkistoani, mietin kuvauspaikkaa, sommittelen kuvaa mielessäni. Siellä se olisi, nyt kun sen saisi tiffiksi. Haluan studion ja valot, haluan auton, jolla roudaan jalustan juuri oikeaan paikkaan. Haluan aikaa, rahaa, kunnioitusta, kuvauslupia ja malleja jonoksi asti. En haluaisi kuvata työkseni.

–

Ihminen kuvassa puhuttelee minua. Kauniita kasvoja, rujoja, ryppyisiä, viattomia, tummia, hymyileviä, ihmetteleviä, vihastuneita, tuttuja ja vieraita kasvoja. Kun kuljen kadulla, haluaisin kuvata kaikkien vastaantulijoiden ilmeitä. Haluaisin mennä ihan viereen ja hakea kuvakulman alhaalta, lapsen tasolta. Mutta järkeni sanoo: "Ei saa mennä häiritsemään".

–

En oikein tiedä mitä taide on, mutta haluaisin tehdä sitä. Kuvaisinko sumeita kuvia, vai rääkkäisinkö värit photarissa seinilleen? Ehkä minun pitäisi riisua malleilta vaatteet. Tai edes hankkia jostain malleja. Ottaisinko kantaa ja jos, niin mihin? Kaikki valokuvataiteilijat kuvaavat itseään, mutta en tahdo katsoa itseäni edes peilistä.

–

Kamerani on minun ja muiden ihmisten välissä. Kamera nostaa minut pois tapahtumien keskipisteestä. Kamera pakottaa minut ulos kävelemään, vaikka lenkille en viitsisi lähteä. Muut haluavat kuviani, muut pelkäävät kuvaamistani. Istun yöllä shoppaamassa kuvia, ja keskustelen niistä piuhaa pitkin. Kämpässä on kuvauskalustoa kaikkialla muualla paitsi keittiössä ja vessassa. Miksi ihmeessä minä valokuvaan?

–

Tämä on kirjoitettu 8.10.2006, mutta en ole näköjään julkaissut sitä. Tilanne ei ole näköjään muuttunut miksikään, joten nyt siis julki. 5.8.2010