Kieltäkää amatöörikuvaus

Poliisi, sairaanhoitaja, sähkömies ja osittain jopa taiteilija ovat esimerkkejä ammattinimikkeistä, jotka ovat suojattuja. Nimikkeen käyttämiseksi vaaditaan koulutusta ja näyttöjä. Harvempi tunnustaakin harrastuksekseen poliisitoimet. Valokuvaaja ei ole suojattu ammattinimike – ainakaan Suomessa, Saksasta löytyy jo vastakkainen esimerkki. Olisiko turvallisempaa, jos kuvan ottajan tunnistaisi ammattilaiseksi jo nimikkeestään?

Valokuvaaja ja kouluttaja Jorma Puusa on esittänyt, että suomalaisen kuvan tasonlasku johtuu amatööreistä. Toimittajat ottavat itse juttujensa kuvat ja harrastajien tuottamia kuvia löytyy kuvapankeista. Puusa on erityisen huolissaan kuvan sisällön – esittävyyden ja kantaaottavuuden – katoamisesta, mutta myös tekninen laatu – kuvan suunnittelu ja ajoitus – on kärsinyt hänen mielestään digikameroiden esiinmarssista.

Puusa esittää asiansa kärkevästi, mutta on hän kyllä oikeassakin. Lehdissä ja verkossa näkee mitään sanomattomia kuvia enemmän kuin koskaan. Tosin olisin valmis hakemaan syitä myös muualta kuin amatöörikuvaajista.

Kuvatulva

Kuva on arkipäiväistynyt. Jos verrataan tilannetta noin parinkymmenen vuoden päähän, niin kaiken kaikkiaan kuvia näkee enemmän kuin koskaan. Sanomalehdet ovat nelivärisiä ja kaikkiin isompiin juttuihin kuuluu osana kuva. WWW on vasta toisella vuosikymmenellään, mutta juuri se liitti kuvan verkon dokumentteihin olennaiseksi osaksi. Ilman tätä ei suuri yleisö olisi kiinnostunut nörttien temmellyskentästä.

Digitaalinen kuva ja kamera tuottavat kuvamassaa helposti ja nopeasti levitettäväksi. Televisio suoltaa liikkuvaa kuvaa joka puolelta maailmaa 24 tuntia vuorokaudessa kymmeniltä kanavilta. Enää ei ole suuria, arvostettuja kuvalehtiä, yksittäisiä tunnettuja kuvaajia ja voiko kovin montaa yksittäistä kuvaakaan enää nostaa muiden yläpuolelle. Olennaista ei tunnu olevan kuvan sisältö, vaan että kuva on ensimmäisenä suuren yleisön silmien edessä

Mikä on vienyt meidät tällaiseen maailmaan: tekninen kehitys, julkaisijoiden ahneus vai ihmisten piittaamattomuus esteettisistä arvoista? Onko tästä tilanteesta paluuta? Haluammeko takaisin aikaan, jolloin kuvan ottamista ja julkaisua harkittiin? Lehdet olivat mustavalkoisia, valokuvaus oli Ammatti isolla A:lla ja Coca-Cola -kameralla otettiin vain lomakuvia albumiin.

Räpsikää!

Minä en halua takaisin. Nautin ottaessani epätäydellisiä kuviani ja vielä enemmän, jos saan niissä jonkun asian paremmaksi. Itsekkäästi voin jopa pyrkiä julkaisemaan otoksiani. Minulla on täysi oikeus käyttää uusia mahdollisuuksia valokuvauksessa, julkaisemisessa ja markkinataloudessa.

Luku- ja kirjoitustaito mullistivat (ja edelleen mullistavat) maailmaa. Kuvan luku- ja luomistaito ovat yhtä merkittäviä asioita. Valokuva vangitsee rajoitetussa formaatissaan todellisuutta siinä missä asiakirjan teksti tai novellin proosa.

Kuvan lukutaitoa voi opettaa – valokuvan ottamistakin, joskin ihmiset ottavat tällaisiä taitoja vastaan vaihtelevasti. Kaikista meistä ei ole romaanin kirjoittajaksi tai kantaaottavan kuvan ottajaksi.

Eläköön vallankumous! Ei kirjoittamistakaan kielletä, vaikka kaikki eivät pysty edes lehtiartikkelia kirjoittamaan. Kuunnelkaa valokuvauksen auktoriteetteja, mutta älkää jääkö heidän rajoituksiinsa.

26.12.2004