Kuvan tekijänoikeus muuttuu

Tekijänoikeuskeskustelu on käynyt erittäin kuumana jo moninaisia vuosia. Selkeästi internetin leviämisen antama mahdollisuus levittää digitaalista aineistoa on ihmiskunnalle uusia asia. Tilanne on varsin paljon verrattavissa kirjapainotaidon kehittymiseen.

Valokuvasta on paraikaa käynnissä kaksikin eri polemiikkia. Toisaalta esimerkiksi luontokuvaajat ovat sydämistyneet, kun heidän valokuviaan on kopioitu verkkosivuilta ja koottu sivustolle katsojien kommentteja varten. Suuri määrä hyviä kuvia vetää selaajia ja sivusto voi ansaita mainoksilla.

Toinen keskustelu on liittynyt tehtyyn lakiehdotukseen, jossa työnantajalle annettaisiin oletusarvoisesti tekijänoikeus hänen palkkaamansa työntekijän tuloksiin. Asia voidaan toki sopia toisinkin, eivätkä oikeudet siirry ilman työsuhdetta.

Korvaus luovasta työstä

Kuva on arkipäiväistynyt ja tullut yksittäisenä tuotteena yksittäiselle katsojalle erittäin halvaksi. Saman kohtalon ovat kokeneet esimerkiksi tv-ohjelmat ja uutiset. Koko tv-tuotanto on kallis, mutta kun se jaellaan kaikille katsojille, ei juuri kukaan halua maksaa siitä senttejä. Musiikin kanssa alkaa olla samantyylistä suuntausta. Sähköisessä muodossa olevan perustekstin kopioinnista ei juuri kukaan yritäkään nostaa meteliä.

Selkeästi kaikki luova työ on myös yleistynyt niin paljon, että kukaan ei juurikaan hämmästele sitä, että ainutlaatuisia tuloksia tuottavasta työstä maksetaan vain palkkaa. Todella suuri määrä ihmisiä tuottaa kirjoitettua tekstiä, mutta vain palkkaa tai kertakorvausta vastaan – samoin grafiikkaa, muotoilua, teknistä suunnittelua ja rakentamista.

Näissä yksittäisen ihmisen on erittäin vaikea mitenkään hallita tuloksiensa hyödyntämistä ja valvomista, asiat siirtyvät yhteisöille ja yrityksille. Korvausta aletaan maksaa yksilölle työstä, ei tulosten myynnistä. Yksityis-/pienyrittäjyys tulee vaikeammaksi globaaleilla tuotteilla suuressa maailmassa.

Vaikeuksissa ovat sellaiset perinteiset tuottajat, joiden on vaikea löytää yhteisöä tuekseen ja joille tuotteen leviämisen fyysinen rajoittaminen on vaikeaa. Tyypillisesti nämä ovat siis sellaisia, jotka eivät tee luomuksiaan tilauksesta vaan pyrkivät myymään "saamiaan" tuloksia. Esimerkiksi juuri luontokuvaajat ja musiikin tekijät.

Lain voimallako

Digitaalista kopiointia on yritetty ja yritetään karsia lainsäädännöllä. Tekijänoikeuslain avulla metsästetään "piraatteja". Erityisesti levy- ja elokuvayhtiöt ovat juuri tälläisiä yhteisöjä, jotka valvovat luotujen teosten leviämistä. Kuvallekin on olemassa tekijänoikeusjärjestöjä.

Valtio ja sen lainsäädäntö pelkästään on tekijäoikeuksinen valvonnassa hiukan huono "yhteisö", koska valtioon kuuluu myös oikeuksien hyödyntäjiä. Jos valtio edustaa kansalaisia, niin toki heille on eduksi, jos luovan työn tulokset ovat edullisia. Valtiossa toimiville yrityksille tilanne on käänteinen. Esimerkiksi tekijänoikeuslain sallima "omaan käyttöön kopiointi" on pyrkimys juuri tällaiseen valtion kompromissiin.

Jotta yksittäiset valokuvaajat voisivat saada korvausta työstään, pahaa pelkään, että tarvitaan valokuvaajille "levy-yhtiöitä", joiden voima alkaa riittää kunnolliseen oikeuksien valvontaan.

Ala-arvoinen tuote

Musiikki tuotteena on ehkä tällä hetkellä eniten esillä. Vaikka musiikkia myytäisiin fyysisenä tuotteena, levyinä, niin se on teknisesti erittäin helppo digitoida laadukkaasti. Sähköisenä musiikkia olisi miellyttävämpi levittää, radio on taatusti yksi parhaista esimerkeistä tästä. Mutta radio-ohjelman kuuntelusta ei tällä hetkellä peritä maksua.

Yhdelle sähköisen teoksen käyttökerralle ei oikein voi hintaa laskea. On myös olemassa teoria siitä, että mitä vähemmän tuotteen määrän kasvattaminen maksaa (esimerkiksi digitaalisen tiedoston kopiointi), sitä vastahakoisemmin loppuostaja maksaa siitä yhtään mitään.

Palvelut kuten Spotify ovat eräänlaisia uusia radioita. Kuluttajalle kyse ei ole siitä, mitä kuuntelet tai miten paljon. Maksat vakiosumman mahdollisuudesta kuunnella mitä haluat. Spotify voi sitten maksaa lopullisten soittokertojen mukaan tuottajille, mutta mielestäni korvaukset on laskettava radiosoiton tyyliin.

Minä uskon tämän tyyppisen hinnoittelun kasvavan. Sinulle ei myydä yksittäistä tuotetta vaan esimerkiksi jonkun teeman ympärille koottua varastoa musiikkia, josta sitten saat itsellesi kuunneltavaa.

Kuvapaketti

Valokuvan tapauksessa näen pari eri mahdollisuutta. Kuvan voisi myydä tilattuna kertatyönä ja sisällyttää siihen riittävä korvaus työstä. Vaihtoehtoisesti kuvan voisi myydä kirjana, sisustuselementtinä, osana muuta julkaisua, multimediaa tai jotain muuta "kokemusta", jolle tulee tarpeeksi lisäarvoa ja lisäkopion tuottamishinta kasvaa.

Olisi myös mahdollista myydä kuvaa massana. Sen sijaan että myytäisiin yksittäisiä kuvia senteillä, voisi ehkä tarjota laajaa kuvavarastoa kuukausihinnalla. Esimerkiksi pienen lehden tapauksessa kyse on tavallaan siitä, että lehti ulkoistaa kuva-arkistonsa kolmannen osapuolen hallintaan. Hinnoittelun voisi tehdäkin arviodun kokonaiskäytön perusteella eikä yksittäisinä kuvina.

Kuluttajallekin voisi tarjota vaikkapa seinälle digitaalista kuvakehystä, jonne saisi päivittäin uuden julisteen tai vaikkapa ajankohtaisia näyttäviä uutiskuvia, Hesarin "Maailman kuvien" tyyliin. Tai sitten kuluttaja valitsee itse päivän seinätaulukuvan.

Yksittäiselle kuvaajalle tällainen kehitys voi olla rankkaa. "Enkö voikaan rikastua kuvillani?", saattaa olla päällimmäinen ajatus. Tosiasia kuitenkin lienee, että mestarivalokuvaajia on edelleen yhtä paljon kuin ennenkin, he nousevat osaamisellaan ja näkemyksellään esille tuottaen lisäarvollisia kuvia.

Meitä tasapäisiä kuvaajia on aina vaan enemmän ja saamme tyytyä korvaukseen tehdystä työstä siinä missä tavallinen duunarikin. Vaikka kuka tahansa voikin lähettää ottamansa kuvan lehteen ilmaiseksi, niin varmoja puurtajiakin tarvitaan, jotta niitä laadukkaita kuvamassoja saadaan kasaan.

10.12.2009