Kuva ei näytä totuutta

Olen pohdiskellut viime aikoina valokuvan totuudellisuutta ja kuvan manipuloinnin rajoja. Asia on ollut esillä äskeisten Libanonin kriisin kuvien yhteydessä. Osallistuin myös Anders Petersenin työpajaaan, jossa Petersen sanoi yksikantaan "Photo never shows the truth". (Andersenin työpajasta kertoo myös Peter Forsgård blogissaan).

Ihminen perustaa suuren osan maailmankuvastaan näkemäänsä. Näkö on tällä hetkellä kuulon ohella ainoa aisti, joka voi välittää tuntemuksia hiukan käden pituutta kauempaa. Lisäksi viestimet ja joukkotiedotus käyttävät näitä kahta aistia tiedon välittämiseen.

Tekstillä tai puheella vaikuttamiseen ihmiset ovat jo tottuneet, ja osaavatkin ainakin jossakin määrin suhtautua kriittisesti kielellisiin viesteihin. Mutta kuvaa pidetään helposti totuutena – "en usko ennen kuin itse näen". Kuvalla on usein alitajuisia merkityksiä, joita katsoja ei pue kielelliseen asuun, eikä arvioi näitä ollenkaan.

Rajattua todellisuutta

Valokuva on parhaimmillaankin rajattua todellisuutta. Kuvaaja päättää kuvan ottohetken, kuvaussuunnan ja rajauksen. Emme voi tietää, mitä on jäänyt kuvan reunan ulkopuolelle ja mitkä tapahtumat ovat johtaneet kuvan tilanteeseen. Kuvan ottajaakin on voitu harhauttaa tietoisesti tai vahingossa.

Uutisoinnin totuudellisuus perustuu tänä päivänä melko pitkälle moniin rinnakkaisiin tiedonvälityskanaviin. Yhden uutislähteen on vaikea välittää ainakin suoranaisia valeita, koska kilpaileva toimittaja kertoo erilaisen näkemyksen. Erikoista kuva-aihettakin kuvaa useimmiten useita kuvaajia.

Kuvan totuudellisuuden arvioinnissa manipulaation tunnistaminen ei ehkä olekaan tärkeintä vaan lähdeanalyysi. Tämä tulee mielestäni erinomaisesti esille suomalaisessa oikeuskäytännössä. Kuva ei ole mikään sen kummallisempi todiste, vaan senkin kertoma viesti on jonkun todistajan vahvistettava, ja tätäkin todistusta oikeuden on harkittava muita todistuksia vastaan. Tässä ollaan paljon oikeammilla jäljillä kuin kuvan teknisessä verifioinnissa.

Kun sanotaan, että lukijalla on vastuu tekstin tulkitsemisessa, niin myös kuvan katsojan pitäisi kyetä arvoimaan kuvan sisältöä ja vaikutusta sekä suhdetta sitä ympäröivään kielelliseen viestiin. En tietenkään sano, että kuvalla valehteleminen olisi jotenkin hyväksyttävää, mutta ei monikaan syytä mainoskuvia laittomiksi. Ja niiden katsojat myös ymmärtävät suhtautua kriittisesti markkinoiviin kuviin – ainakin toivottavasti.

Manipuloinnin taito

Kuvan manipuloinnissa on monta tasoa. Pelkästään kuvaa ottaessa voidaan tehdä manipuloivia valintoja. Valo ja värit vaikuttavat tunnelmiin, mutta kuvakulma on yksi tehokkaimmista vaikuttajista. Ala- ja yläkulmat luovat täysin erilaisia suhtautumisia kuvan aiheeseen. Pieni kuvan vinous ja kohteiden tasapaino toisiinsa nähden vaikuttavat alitajuisesti. Näiden hyväksikäyttäminen kuvaustilanteesa on vain varsin vaikeaa ja vaatii kokemusta.

Jälkikäteen kuvaan tehtäviä muutoksia on helpompi harkita ajan kanssa. Rajaukset, kallistukset, tummennukset ja sumennukset ovat perinteisiä tapoja, joita on tehty pimiössä halki aikojen. Nykytekniikka antaa mahdollisuuksia myös kohteiden siirtämisiin, linjojen venytykseen ja ihmisen piirteiden siistimiseen tai myös karheuttamiseen. Jos haluaa tutustua, mitä Photoshopilla voi tehdä, on vaikkapa Worth1000 hyvä paikka tutustua erilaisiin manipulaatiohin.

Eri tasoisilla manipuloinneilla voi kuvaansa saada vaikuttavuutta ja viestiä. Jopa kotikuvaaja saattaa hyötyä pienistä keinoista, joilla tavallisen elämän kuvat saa kertoviksi ja muistettaviksi.

Ei kuvieni tarvitse olla totta

Tämän pohdiskeluni vaikutus omaan kuvaamiseeni on aika avaava. Jos tavoitteenani ei olekaan dokumentoida todellisuutta, vaan vain esittää oma näkemykseni tai jopa vaikuttaa katsojaan kuvalla, voinkin melko vapaasti käyttää hyvinkin radikaaleja kuvaustyylejä. Eikä mikään estä myöskään kuvan jälkikäsittelyllä tehtyjä korostuksia.

Olen pitänyt kuvan kertovuutta jonkinlaisena tavoitteena. Petersen kuitenkin suosi huomattavasti enemmän asioiden avoimeksi jättämistä. Ei pidä kertoa kuvalla liikaa, jolloin katsoja vain toteaa kuvan tilanteen ja siirtyy seuraavaan kuvaan. Jos kuva jää arvoitukseksi, syntyy katsojalle omia ajatuksia, kun hän pyrkii selittämään kuvaa.

Kuvan ihmisen ohjaus, tiukka rajaus, taustan epäselvyys, pääkohteen nostaminen valolla tai jälkikäsittelyllä sekä suoranainen kuvan tuhoaminen sisällöllisesti tai teknisesti luovat hämmästyttävän paljon uutta kuviin. En ehkä näe – ainakaan vielä – että kaikkien kuvieni pitäisi muistuttaa "taidekuvia", mutta näiden keinojen sopiva käyttö tuottaa kyllä itselleni tyydytystä.

6.9.2006