Uskonpuute

Kamerat ovat alkaneet tympäistä. Kuvaaminen on kivaa – ainakin silloin kun sitä ehtii tehdä. Päivätyö ja kirjoitushommat meinaavat viedä aikaa ihan liikaa. Ja ennen kaikkea noiden kameratestiartikkeleiden takia on käsieni kautta kulkenut varmaan kolmekymmentä erilaista kameraa tänäkin vuonna.

Ja mikä on ollut seuraus. Nykyään tuntuu siltä, että kameralla ei oikeastaan ole mitään väliä. Jos hyvä kuva tulee, niin se tulee vaikka kännykameralla.

Vaikka osa kameroista on ollut kiinnostavia ominaisuuksiltaan, niin loppujen lopuksi uusilla kelloilla ja pilleillä ei ole oikeastaan tehnyt mitään, vaan on palannut aina siihen perinteiseen yhden pisteen kertatarkennukseen, aukon esivalintaan tai manuaalivalotukseen ja salamaan. Jos kamerasta ei noita ole löytynyt, niin sittenpä ei ole juuri tullut vapaasti kuvailtuakaan. Jotenkin sitä vaan tekee omia juttujaan sillä, mitä osaa parhaiten (huolimatta edellisen kappaleen loppulauseesta).

Kameroiden kanssa rassaaminen on myös aiheuttanut kaipuun yksinkertaisuuteen. Ehkä myös jonkinlaista kuvausmotivaation puutettakin. Ei vaan jaksaisi ollenkaan hakea jotain asetuksia paikalleen. Ja toisaalta taas kyllä sitä tietää, että pienellä vaivannäöllä saa tuloksiakin. Pitäisikin ehkä käyttää tätä fiilistä hyväkseen ja pyrkiä yhä enemmän miettimään sitä etsimestä näkyvvää osaa kuntoon.

Ehkä tästä yksinkertaisuuden hausta johtuen olen pohdiskellut enemmän valokuvaamista tavallisen näppäilijän näkökulmasta. Tavallinen pulliainen tuntuu haluavan vain painaa nappia ja saada talteen merkkipäivän, matkakuvan tai koiran. Jos kuvasta ei tule hyvä, niin vika on kameran.

Taidan olla viime aikoina toistanut aika usein ajatusta siitä, että kamera on kuin ompelukone. Siinä voi olla hienoja automaattiohjelmia, tikkiä vaikka minkälaista, jopa liitäntä tietokoneeseen, mutta ei se kone osaa tehdä vaatetta itse.

Ei kamera osaa kuvata, sen enempää kuin vasara ei osaa lyödä nauloja. Mutta tätä asennetta ei tunnu saavan perusostajien päähän. Varsinkaan kuin kameramyyjien mainokset vakuuttavat, että juuri kamera tekee ne hienot kuvat.

Pitäisiköhän siirtyä arvostelemaan digikameroita värin, "hienojen" ominaisuuksien ja mp3-soittimen perusteella? Loppujen lopuksi nykyiset pokkarit ovat lähes samanlaisia kuvausominaisuuksiltaan tai kuvanlaadultaan. Joten ihan sama kai se olisi antaa ylimääräinen tähti pinkistä kiiltomaalista.

Järkkäreissäkin kuluttajatason myyntikilpailu on mennyt siihen, että runkoihin ängetään hymytunnistuksia ja videota. Minulla on ollut henkilökohtaisena kamerana Canonin 300D vuodesta 2003. Sen käyttö on hiljalleen valunut selkärankaan, eikä ole paljon tarvinnut nappuloita katsella kuvatessa. Myönnetään, että uuden rungon hankkimisen esteenä on toki ollut rahakin. Kuitenkin vaikka runko on ollut hidas ja kuvat kohisevia, niin sillä vaan on tullut ne onnistuneimmat kuvat. En ole kaivannut live-viewiä.

Kaksi viikkoa sitten kuitenkin kameralaukkuun tuli 40D. 300D:n rikkonainen akkupesä alkoi repsottamaan sen verran pahasti, että oli pakko viimein tehdä jotain. Nyt sitten pitää muutama kuukausi asetella sormia uusille kytkimille ja rullille. Jälki on kyllä aika hyvää ja nopeutta on tullut kameraan melkoisesti lisää. Sinänsä mitään ihmeellisiä teknisiä uudistuksia ei ole, joten kuvaaminen on sitä samaa tuttua.

Nyt vaan taas pitäisi saada intoa kuvata...

12.9.2008