Miten minä olen valinnut kameroitani.
Minä en ole kuvannut filmikameralla muutamaa rullaa enempää. Tavallaan minä en ole oikea ihminen puhumaan filmikuvaamisesta mitään. Toisaalta olen oppinut, että loppujen lopuksi valokuvaamisessa ei ole kysymys laitteesta. Riittävää on, että kamera kykenee siihen, mitä sen omistaja haluaa ja osaa sillä tehdä. Tällöin on mahdollista ottaa hyviä kuvia riippumatta laitteen tyypistä.
Minulla on ollut seitsämän omaa kameraa:
- Casio QV-10, 1998-2000
- Canon A5 Zoom, 2000
- Canon Pro 70, 2000-2001
- Canon G2, 2001-2003
- Canon 300D, 2003-
- Canon 40D, 2008-
- Panasonic LX3, 2008-
- Canon A5 Zoom, 2000
Nykyään teen työkseni paljon kameravertailuita lehtiin. Jota kuinkin kaikki uudet järjestelmäkamerat ja useat kompaktit käyvät käsien läpi.
Vaihtotahti oli alussa nopeaa, mutta kolmen ensimmäisen kameran rajat tulivat vastaan kohtuullisen nopeasti. Toisaalta syynä oli digikameroiden kehittymättömyys ja toisaalta ehkä itsekin opin jotain. Seuraavassa yritän analysoida, miksi hankin juuri kunkin kameran.
Casio QV-10
Kuten alussa mainitsin, valokuvaus filmille ei ollut kiinnostanut minua. Casion ostopäätös syntyi enemmänkin kiinnostuksesta tietokoneisiin. Ajatus digitaalisen kuvan saamisesta oman tietokoneen ruudulle oli kiehtova.
Tämä malli oli ensimmäisiä kuluttajatason järjellisen hintaisia kameroita. Ostaessani malli oli kolme vuotta vanha ja syrjäytymässä uusien tieltä - niinpä hinta oli edullinen (?), vain kaksi tuhatta markkaa. Kameraan mahtui 100 kuvaa, mikä vaikutti juhlavalta verrattuna Applen QuickTake -kameraan, jota olin päässyt kokeilemaan. Ostopäätökseen vaikutti myös työkaverin innostuminen aiheesta - ostimmekin molemmat samanlaisen. Valitettavasti kameran kuvausteknisistä ominaisuuksista en ymmärtänyt mitään; luultavasti en olisi ostanut tätä, jos olisin ymmärtänyt.
Canon A5 Zoom
Noin lyhyesti todettuna QV-10 oli surkea kamera. Kuvasin sillä parissa vuodessa kyllä lähes 4000 valokuvaa, mutta loppua kohti pettymys surkeaan pakattuun kuvanlaatuun, akkujen heikkoon kestoon, salaman puutteeseen ja muovisen rungon hitaaseen hajoamiseen melkein lopetti kuvaamiseni. Olin kuitenkin tallettanut aika monia hyviä tapahtumia ja kuvanlaadusta huolimatta saanut useita positiivisia kommentteja verkkoon laittamistani kuvista.
Työnantajani antoi hyvän joulubonuksen (oi niitä aikoja). Stockmannilla oli tapana tehdä tammikuussa tarjouksia, joilla päästiin eroon joulun tavaroista ja muista vanhentuvista tuotteista. Niinpä nytkin oli joukko digikameramalleja tarjouksessa. Tässä vaiheessa olin tutustunut Matti Harjun digicamera.net:iin, josta löytyi maininta Stockmannilla olevista kameroista.
Halusin salamallista kameraa, zoomia ja parempaa kuvanlaatua (siis enemmän pikseleitä). Valitsinkin itse asiassa erään Olympuksen mallin, joka näytti tietojensa perusteella haluamanlaiselta ja jota muutama tuttavani oli jo käyttänytkin. Sekin oli kyllä poistuvaa mallia, mutta siksi juuri edullinen, n. 2000 markkaa. Valitettavasti se oli loppunut Stockmann:lta. Niinpä siis ostin vastaavanlaisen Canonin mallin. Hyvin harkittuja ostopäätöksiä, eikö.
Kuitenkin asioista viisastuneena, hankin vara-akun, suojapussin ja muistikortteja 160 kuvalle.
Canon pro70
A5:ssä ei oikeastaan ollut mitään vikaa. Kuvan koko oli vähän pieni (1024*768), ja sisäinen salama oli heikkotehoinen. Sisäkuvista tuli helposti pimeitä. Pokkari mikä pokkari. Työkaverikseni oli tullut ammattitasoinen valokuvaaja, joka kertoi valotuksen perusteita ja hiukan sommittelustakin. Digikameroista löytyi tietoa verkosta ja ensimmäisiä valokuvauskirjojakin tuli luettua.
Jälleen jouluna oli ylimääräistä rahaa, ja Canonin pro70 -kameraa oli markkinoitu lähes ammattilaiskamerana aikoinaan. Kuitenkin uudet mallit olivat tulossa ja niinpä kamera oli edullinen, vain 3000 markkaa. Jonkinlainen halu oli oppia lisää. Kamera tuli ostettua (samana päivänä tuo ammattikuvaaja oli hankkinut Canon G1:n ensimmäiseksi digikseen).
Paria viikkoa myöhemmin tilasin Saksasta Metz:in salaman. Kamerassa ei ollut salamaa ja verkosta olin oppinut epäsuoran salaman edut. Canonin oma salama olisi maksanut 100 euroa enemmän, ja tämän piti olla vastaava. Lisäksi kunnon kameralaukku, vara-akut, muistikorttia yms.
Canon G2
Pro 70 oli tavallaan ammattikamera. Siinä oli 28 mm laajakulmapää ja jonkinlaisia aukon säätöjä. Hämärässä se ei kuitenkaan kuvannut kunnolla ja loppujen lopuksi automaattimoodilla silläkin tuli kuvattua. Valinta oli ollut aika hätiköity.
Erillinen salama sen sijaan oli loistava. Sisäkuvat onnistuivat epäsuoralla salamalla lähes aina. Jos jotain tästä kamerasta opin, niin se oli erillissalaman paremmuus.
Vuoden käytön jälkeen oli kaksi tarvetta. Olin opetellut valotuksen teoriaa, joten halusin päästä käyttämään aukkoa ja aikaa. Toisaalta halusin sukellusharrastukseeni lisää ja vedenalainen valokuvaus kiinnosti. Niinpä siis etsin kameraa, jossa olisi riittävästi asetuksia, ulkoisen salaman mahdollisuus ja saatavissa vedenalaiskotelo.
Olympuksen kamerasarja olisi tarjonnut nuo, ja vedenalaiskuvauksestakin oli saatavissa paljon kokemuksia. Canonin kameroista taas oli omaa kokemusta ja työkaverin G1 oli hieno kamera sisältäen kaiken sen tekniikan mitä tarvitsin ja loistavan kuvanlaadun. Kun vielä löysin vedenalaiskotelon tarjoajan, olin valmis pistämään rahaa sileäksi kunnolla.
Nyt ei puhuttu enää tarjouskameroista. G2 oli juuri ilmestynyt ja maksoi n. tuhannen euroa. Metz:n salama ei toiminut G2:n kanssa, joten 420EX toi lisäkustannuksia 260 euroa. VA-kotelo, salamakotelo ja varret n. 2000 euroa. Telelisäke, linssisovitin, muutama filtteri, vara-akku ja gigan microdrive - taas 600 euroa. Kokonaissummalla olisi saanut kohtuullisen auton.
Kuitenkin ensimmäistä kertaa tuntui, että kamera pystyi enempään kuin kuvaaja.
Tätä kameraa hankkiessa tuli selvitettyä paljon asioita. Seurauksena oli DigiFAQ:n ensimmäinen versio. Siihen tuli joulun välipäivinä kirjoiteltua niitä asioita, joita verkon keskustelupalstoilla kyseltiin ja jotka oli itselleen juuri selvittänyt.
Canon 300D
G2:n kanssa opin mielestäni kuvaamaan valolla. Ei siis tietysti voinut sanoa, että osasin kuvata, mutta osasin oikeat perusteet. Aiemmin pyrin vain löytämään kohteen ja ottamaan kuvan. Nyt pystyi valotuksen asettelulla, tarkennuksella sekä vaaka-, pysty ja syvyyssuuntaisella kohteiden sijoittelulla vaikuttamaan kuvan luonteeseen.
G2:ssa pikselimäärä lisääntyi niin paljon, että tarkennuksen vaikutus alkoi näkyä. Samoin kohinaan alkoi kiinnittää huomiota. Hämärässä pystyi kuvaamaan, täytesalama tuli käyttöön, ja opin myös milloin salamaa ei kannattanut käyttää. Täysmanuaalinen valotus aukeni, kun tajusi, että kameran histogrammi oli loistava valotusmittari. Kameran puutteita olivat oikeastaan vain epävarma automaattitarkennus ja liian pitkä syvätarkkuus. Laukaisuviiveenkin oppi ennakoimaan.
Digijärjestelmäkamera houkutti, mutta hinta tuntui korkealta, varsinkin kun kameraan oli jo sijoittanut aika paljon. Sain kokeilla Canonin D60:tä kolmen päivän ajan, ja kieltämättä kokemus oli varsin haltioitunut. Mahdollisuus suoran vasteen antavaan zoomiin ja käsitarkennukseen, laukaisun nopeus ja ennen kaikkea säädettävä syvätarkkuus tuottivat onnistuessaan tuloksia. Tietysti rungon paino ja entistä enemmän kuvatessa muistettavia asioita oli vastapainona. Kuitenkin säästäminen alkoi heti kokeilusta.
Canonin 10D oli jo ilmestynyt ja melko selvä kohde. Käyttöliittymä vaikutti samanlaiselta kuin G-sarjassa, ennestään löytyi salama ja kamera oli edullisimmasta päästä järjestelmiä.
Ostopäätöksen sotkikin sitten jotain todella hämmentävää: ilmestyi halvempi kamera, mutta se ei ollutkaan poistuva malli, vaan täysin uusi. Canon hyödynsi järjestelmiä varten kehittämänsä tekniikan ja toi kuluttajahintaisen digijärjestelmäkameran.
Seurannut valinta näiden kahden välillä oli ehkä tähänastisista tarkin. Luin kaiken saatavissa olevan materiaalin kameroiden ominaisuuksista ja testituloksista. Olen edelleen sitä mieltä, että 10D on hintaeronsa väärti: metallirunko ja laajemmat asetukset olivat 400 euron hintaeron arvoiset. Oikeastaan valinnan perusteeksi tulikin optiikka. 300D:n kanssa oli mahdollista ottaa sille tehty kit-laajakulmaobjektiivi. Vastaavanlainen lasi 10D:hen olisi maksanut vähintään 600 euroa lisää. 1000 euron hintaerolla olisi mahdollista hankkia kunnon objektiiveja, kunhan ensin totuttelisi järkkäriin muuten. Ostopäätös syntyi ennen 300D:n kauppoihin tuloa.
Canon 40D
300D osoittautui odotusten mukaiseksi. Uutta opeteltavaa on sekä kameratekniikassa että kuvaamisessa - syväterävyyden hallinta varsinkin. Myös salaman käyttö parantui. Alkoi uskoa taas suoraankin salamaan, kunhan valotusta säätää sen mukaisesti.
300D oli minulla noin viisi vuotta henkilökohtaisessa käytössä. Sinä aikana siirryin tekemään ammatikseni kirjoittamista valokuvauksesta ja kameroista. Pääsin testaamaan jota kuinkin kaikki uusia järjestelmäkameroita, ja opin todella paljon kuvaamisesta, tekniikasta ja kameroista.
Lopulta päälimmäinen tunne oli, että ei kameralla ole väliä. Tärkeintä on se, mitä on kameran takana. Seuraavaksi tärkeintä, mitä sen edessä on. 300D tuli selkäytimen jatkeeksi, eikä ollut mitään syytä vaihtaa kameraa, vaikka sen tekniikka jäi koko ajan ajastaan jälkeen. Kun kameraa osasi käyttää silmät kiinni, pystyi keskittymään varsinaiseen kuvaukseen.
Viiden vuoden ja noin 60000 laukaisun jälkeen 300D:n muovikuori alkoi pettää. Jotta olisi varma siitä, että kamera toimii, oli hankittava uusi runko. Koska objektiiveja oli jo hankkinut, niin merkin vaihtaminen olisi ollut hankalaa. (Olisin ottanut Nikonin D300:n, jos tätä rasitetta ei olisi ollut.) Canonin ammattilaisrunko 1D mk II olisi ollut käytettynä budjetin rajoissa, mutta erinäisen ähkäilyn jälkeen päädyin kuitenkin 40D-malliin, joka ei loppujen lopuksi jäänyt paljon pro-versiolle ja oli lähes tonnin edullisempi.
40D on toimiva paketti. Kamera nopeutui ja taas pystyi ISO-herkkyyttä nostamaan pari askelta korkeammalle ilman pahaa kohinaa. Muuten on kovin tuttu kamera, samanlaisilla on kuvannut useasti jo aiemminkin.
Jos kiinnostaa, aktiivikäytössäni ovat objektiivit:
Tamron 28-75 / 2.8 (mukavan laadukas, mutta halpa yleislasi ulos)
Tokina 11-16 / 2.8 (riittävän laajakulmainen)
Canon 70-200 / 4.0 (kevyt ja laadukas telezoom)
Vähemmmällä käytöllä löytyy:
Canon 18-55 / 3.5-5.6 (muovinen, hintansa väärti)
Canon 50 / 1.8 (kun tarvitaan valovoimaa)
Panasonic LX3
Aina kun järkkärilaukkua on kantanut päivän olkapäällään tai vaikka repussakin, alkaa kompaktikamera tuntua ihan järkevältä. Sitten kun taas otti kompaktin käteensä, kiroili laukaisuviivettä, pientä salamaa ja kohinaa hämäräkuvassa, pystyi järkkäriä taas kantamaan.
Kuitenkin kun LX3:n speksit näki ensimmäisen kerran ja sai sen lopulta testattavakseen, alkoi tuntua että itselle löytyi nyt pokkari. Kamera oli nopea tarkentamaan hämärässäkin, valovoimaa ja laajakulmaa oli riittävästi, siihen sai ulkoisen salaman ja säädöt pystyi tekemään suht koht nopeasti. Kohinaa oli kuvassa, mutta Raw-käsittelyllä sai aikaan vähän parannusta tuohonkin.
Kompakti on nyt ollut puolen vuoden ajan enemmän käytössä kuin järjestelmä, ja ehdottomasti siksi, että sen voi pitää aina mukana, eikä kamera näytä niin "ammattimaiselta". Hyvässä valossa jälki riittää ihan hyvin jopa järkkärin varakameraksi.
No, miltäs nyt tuntuu
Minä en ole myynyt yhtään kameraani pois, jopa QV-10 on tuossa toimivana hyllyllä. Mistään kamerastani en kyllä olisikaan saanut mitään.
Minusta tuntuu että pitkään harkittu G2:n valinta oli huomattavasti onnistuneempi kuin aiemmat. Lähtökohtana ollut tarpeen analysointi toi paremman lopputuloksen kuin hintalähtöinen valinta. Tosin maksoikin sitten ihan perkeleesti. 300D on tavallaan päinvastainen tapaus, mutta koska järjestelmäkamerassa optiikka näyttää olevan huomattavan merkittävä osa valintaa ja koska jouduin lähtemään siinä tyhjästä liikkeelle, niin saatoin tehdä siinä viisaan valinnan.
21.4.2009
